Saako haasteellisissa poikkeusoloissa sanoa, että myös paljon hyvää tapahtuu?

Näin kysyi eräs lapsuudenystäväni facebook-seinällään koronakriisin keskellä. Hän sai päivitykseensä lukuisia kommentteja. Niissä kehuttiin, kuinka nyt lintujen laulu kuuluu kirkkaammin kuin koskaan; kuinka vauhti on hiljentynyt; kuinka turhuus näyttäytyy uudessa valossa ja kuinka toisista välittäminen on nostanut päätään. Joku sanoi jopa olevansa rauhallisempi ja onnellisempi kuin koskaan ennen.

“Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin” sanoo vanha suomalainen sananlasku. 

Korona itsessään on salakavala, kamala virus, joka voi tappaa niin nuoria kuin vanhojakin. Maailmassa koronavirukseen kuolleita on satoja tuhansia. Moni viruu sairaalassa korkeassa kuumeessa ja kovissa kivuissa. Ihmiset elävät viikkokausia eristettyinä omissa kodeissaan. Jotkut ovat siellä aivan yksin. Yli 70 000 lasta elää perheissä, joissa on vakava päihdeongelma. Monen toimeentulo on romahtanut. Useat yrittäjät ovat jääneet tyhjän päälle. 

Silti kaiken tämän keskellä, haasteellisissa poikkeusoloissa voi tapahtua jotakin hyvääkin. 

Ainakin yksi on varmaa. Vauhti on meidän monien kohdalla hiljentynyt. Työpäivät aloitetaan etänä omalta kotisohvalta. Päiväkotiin tai kouluun ei ole kiirettä. Vapaa-aikaa vietämme perheen kanssa tai omissa puuhissamme, kun ostoskeskuksiin ei kannata lähteä ja harrastusrumba on tauonnut. Elämä on yhtäkkiä tässä ja nyt. Suorittaa ei tarvitse, kun muutkaan eivät tee niin. 

Voisiko tästä ottaa oppia tulevaa varten. Onko vanhaan oravanpyörään enää pakko palata. Voisiko vähemmän olla enemmän. Tätä varmasti monet meistä ovat kyselleet.

Yhteiskunnan täytyy toimia ja työtä tulee tehdä  tulevaisuudessakin, mutta millä hinnalla. Kuinka tärkeälle paikalle perheemme, parisuhteemme, ystävämme tai terveytemme nousee arvoasteikossamme. Entä onko haavoittuvuuden kokemuksemme tuntemattoman edessä muuttanut suhteemme Jumalaan. Näiden kysymysten kanssa lähdemme uuteen arkeen, kun pahin on ohi.